Elämäni ilman hevosia

Tyttö nukkuu rauhallisesti päiväunia, pyykkikone pyörii ja ruoka on tehty (ja syötykin) joten nyt on aikaa vaikka hetken kirjoitella ja istua vain. Ajattelin kertoa hieman elämästäni tallien ulkopuolella.

Olen heinäkuussa 1989 syntynyt ja asustelen pienellä paikkakunnalla Pirkanmaalla. Muutin tänne perheeni mukana kymmenisen vuotta sitten läheltä Oulua. En voi kuin sanoa, että onneksi! Tämä on ihana paikka asua ja tänne haluan jäädä - vaikka koko loppuelämäkseni. Ellen sitten päätä muuttaa Lappiin poroja ja huskyja kasvattamaan, kuten olen joskus lapsenmielisesti haaveillut ;) Olen itsepäinen ja päämäärätietoinen (tätä en ole todellakaan aina ollut), nöyryyttä tässä on tullut opeteltua jo pitkään ja kyllä se elämä nöyräksi kasvattaa... Olen myöskin sosiaalinen ja aika rohkea menemään erilaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi esiintyminen on asia joka ei pelota, jännittää toki mutta tiettyyn pisteeseen asti jännittäminen on vain tervettä. Esiintymisellä tarkoitan nyt esimerkiksi tilanteita joissa joutuu puhumaan isommalle määrälle ihmisiä. On sitä tullut laulettuakin yleisön edessä... Laulaminen on muutenkin lähellä sydäntä, sitä tosin tulee nykyään enää harrasteltua vain tässä kotosalla oman tyttären edessä.

Australiassa menossa debutante-tansseihin. Tapaan kuului pukeutua valkoiseen.

Lukion 1. luokan jälkeen lähdin vuodeksi Australiaan vähän näkemään maailmaa ja oppimaan uutta. Tulihan sitä opittua, etenkin itsestäni. Väittäisin, että juuri Australiassa opin rohkeaksi ja sosiaaliseksi. Australiasta tulon jälkeen ei lukio enää tuntunut omalta. Jonkin aikaa sitä jaksoin, sitten päätin jättää kesken. Näin myöhemmin asiaa ajatellessa sitä vähän katuu, mutta menneitä ei voi muuttaa joten turha niitä on alkaa murehtimaankaan. Olin töissä kultasepänliikkeessä, päivittäistavarakaupassa ja sitten lopulta ensin suurella ratsastuskoululla hetken ja sen jälkeen siirryinkin Hessi-tallille, jossa olin töissä oppisopimuksella.

Australian ystäväni olivat astetta karvaisempia. Hehheh ;)

Noh, ratsastuksenohjaajankin opinnot sitten jäivät, kun huomasin olevani raskaana. Oli se päätös kytenyt mielessä jo ennen raskautta, mutta se oli se viimeinen potkaisu kohti erilaista tulevaisuutta. Hevosten kanssa työskenteleminen ei vain ainakaan Suomessa ole yleensä kannattavaa, mikäli sitä tekee toisen tallissa. Tallit ei vain tuota niin paljon, että työntekijöille olisi mahdollista maksaa kunnollista palkkaa. TES:n mukaiset palkat ovat kamalan alhaiset. Työ oli aivan ihanaa, työpaikka oli ihana, mutta nyt tarvitsi ajatella, että pystyy elättämään perhettä. Onhan minulla aivan ihana (useimmiten ;) mies tässä mukana hoitamassa ja tekemässä ahkerasti töitä, mutta en halua jättää kaikkea tulevaisuudessa hänen harteilleen.

Hain sitten opiskelemaan lähihoitajaksi ja pääsinkin. Miksi lähihoitajaksi? Töitä riittää nyt ja tulevaisuudessa, ainakin jos ei ala nirsoilemaan. Itse haluaisin suuntautua lasten ja nuorten pariin, nuorten kanssa työskentely on tuttua ja mukavaa. Ihan todellinen haave olisi lähihoitajaopintojen jälkeen lähteä lukemaan sosionomiksi, ehkä avoimeen yliopistoon vielä psykologiaa ja kuka tietää mitä sitä keksii...  Nyt kuitenkin keskityn näiden opintojen läpi pääsemiseen!

Alkusyksystä olisi ollut vielä mahdollista käydä opiskelemassa teoriaopintoja ennen harjoittelujaksoa jolle en enää olisi voinut osallistua, mutta tultiin sitten ohjaavan opettajan kanssa siihen tulokseen, että on hyödyllisempää opiskella teoria sitten ennen omaa harjoitteluani. Raskausaika itsessään oli ihan suhteellisen helppo, kaikenlaista pientä oli, mutta ei mitään minkä vuoksi en haluaisi kokea samaa ikinä uudestaan. Terve tyttö syntyi sitten syyskuussa sektiolla, likka oli jäpittänyt istuma-asennossa jo kuukausikaupalla joten tämä päätös tehtiin. Sektio oli nopea ja helppo, palautuminen samoin. 3kk jälkeen sektiosta kokeilin ratsastusta, mutta päätin pitää vielä taukoa. Keskivartalon hallinta ei vain ollut vielä ollenkaan kohdallaan! Olen itseasiassa hämmästynyt, että se on jo nyt 5kk jälkeen niin hyvä kuin on... Ei ennallaan, mutta yllättävän hyvä.

Joten nyt meidän pieni perhe koostuu minusta, miehestä ja ihanasta tyttärestämme. Sekä tietenkin 1v labradorinnoutaja-uroksesta, "Veskusta"! Vesku on ihastuttava ja tytön paras ystävä :)