Ystäväni mun

Elämässä tapahtuu vähän kurjia asioita. Tai ei varsinaisesti omassa, mutta niin lähipiirissä, että totta kai se koskettaa itseäkin. Lähdin sitten eilen tallille vähän purkamaan ajatuksia. Pahoitteluni kuvattomasta postauksesta, en viitsi laittaa oikein mitään vanhojakaan kuvia tähän.

Keli oli kurja. Alunperin piti lähteä maastoilemaan, mutta nyt oli kyllä niin kylmä ja harmaa sää, että tämä vilukissa joka palelee sinne joulukuulle asti (sitten alkaa jo tottumaan kylmään) halusi mielummin maneesin suojaan. Tallin pihaan päästyäni taas tuntui siltä, etten jaksa ratsastaa ollenkaan vaan haluaisin vain puuhailla orin kanssa maasta käsin harjoituksia. Noh, hain Nöpin sisälle, se tuli taas tapansa mukaisesti portille vastaan. Jalat olivat edelleen turvoksissa, mutta eivät enää yhtä pahasti. Sehän on ollut sunnuntaista asti nyt sitten penisilliini-kuurilla (Oriprimin lisäksi) ja sai myös kolmen päivän kipulääkekuurin jonka pitäisi viedä tulehdusta myös pois. Liikuttaa sitä saa, mutta nyt penisilliinin kanssa ei toki rankasti ja muutenkin hevosen voinnin ja liikkumisen mukaisesti.

Tallissa alkoi kuitenkin fiilis olla sellainen, että kyllähän sitä ratsastamaan piti päästä. Nöpi sai huolellisen jalkapesun ja harjauksen, sitten satuloin ratsuni ja suuntasin... kentälle. Maneesi oli varattuna joten sinne kylmään, tuuleen ja tihkusateeseen meidän piti suunnata. Tein alkukäyntien jälkeen vähän väistöjä ja otin sitten ravia. Nöpi liikkui jo paljon paremmin, pientä jäykkyyttä oli havaittavissa vielä jos piti hieman tiukemmin kääntyä, esim. kulmissa joten tein laajoja kaarteita, isoja ympyröitä sen kanssa.

Tunteet ottivat vallan siinä ravaillessa ja oli pakko pysähtyä tirauttamaan muutama kyynel orin harjaan. Se seisoi keskellä kenttää, tuulesta ja sateesta ja pillittävästä ratsastajastaan huolimatta hievahtamatta, korvat minua kohti. Olkoonkin niin, että tosiasiassa se varmaan vain ihmetteli tilannetta. Haluan uskoa niin romanttisesti, että hevonen kuuntelee ja ymmärtää kaiken mitä sille vuodatan - vaikken mitään sinänsä sanonutkaan.

Kokosin pian itseni ja kävelimme ja ravailimme vielä hetken. Olo oli jo hieman parempi purkauksen jälkeen.

Talliin palattuamme suoritin uuden jalkapesun ja aloin sitten rakentelemaan hauteita jalkoihin. Aikamoinen viritelmä tuli, koska päätin, että nyt se pääsee pihalle ne hauteet jaloissaan ja ne myös pysyvät koko yön yli. Saas nähdä, täytyy kohta soitella tallille, että miltä näyttää. ;)

Ennen ulosmenoa piti vielä piikittää penisilliini. Itse pelkään sen piikittämistä ihan hirveästi, kun olen kerran joutunut todistamaan shokkia joka aiheutunut, kun neula on ulostullessaan raapaissut suonta (ja penisilliiniä siis joutunut verenkiertoon). Ei ollut todellakaan kiva näky. Silloin kaikki säilyivät suurinpiirtein ehjänä, hevoselle nyt vammoja tuli mutta ei mitään sellaista, kuin mitä olen kuullut (jalkoja poikki = lopetus jne.). Nöpi säilyi kuitenkin ihan ehjänä ja pääsi ulos syömään iltaruokiaan (ja lääkkeitään). :)

Tänään, eli tiistaina, käyn pitämässä Hessillä tunnit ja hoidan ennen tunteja taas Nöpsän. Toivotaan, että jalat olisivat taas paremmat.

Perjantaina onkin sitten HIHS! Menen etenkin kannustamaan meidän entistä hevosta, Sissiä ja ratsastajaansa Nooraa Amateur Tourin finaaliin, mutta tarkoitus myös kierrellä expoa! Tarvitsisin uudet ratsastushousut, kannukset ja hanskat...
Mitä mieltä olette, onko tuo ruskea meidän väri vai pitäisikö kokeilla vaihteeksi vaikkapa sinistä? Kyllä, olen jollakin tapaa varusteurheilija tai ehkä ennemmin tekstiiliurheilija, täytyy olla sävy sävyyn... :P